lauantai 3. helmikuuta 2018

I Would Prefer Not To - Svenska Teatern 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Milja Sarkolan Svenskaniin dramatisoima ja ohjaama I Would Prefer Not To perustuu Herman "Moby Dick" Melvillen novelliin Bartleby: The Scrivener. Sinänsä yksinkertainen tarina kertoo ahkerasta lakifirman kirjurista, joka vähitellen lakkaa ympäristönsä hämmästykseksi tekemästä työtään ja istuu vain toimistossa. Syyksi hän ilmoittaa "Jag ska föredrag inte", suomeksi jotakuinkin "mieluiten en [tekisi sitä]". Novellin teemana on mm. passiivinen vastarinta, mutta Sarkolan dramatisoinnissa Bartlebyn hahmo laajenee käsittelemään ainakin sosiaalisia normeja, identiteetin rakentamista ja itsensä määrittelyä suhteessa yhteisöön. Miten yhteisö reagoi, kun yksi sen jäsenistä ei yhtäkkiä noudatakaan totuttuja tapoja?

Jag ska föredrag att inte göra det. Kuva: Cata Portin

Esitys on hauskan absurdi, vähäeleinen mutta sitäkin painokkaampi. Vaikka tarinasta ei ymmärtäisi mitään, teksti ja ilmeikkäät hahmot hihityttävät. Esityksen ajan olin välillä melko hämmentynyt tapahtumista, mutta nautin silti täysillä, ja kotimatkalla aloin ymmärtää näkemääni. Hahmot jäivät mieleeni pyörimään ja vaivaamaan ajatuksiani.

Väliajaton näytelmä kestää vain tunnin ja kymmenen minuuttia, joten se ei venytä keskittymiskykyä ja kotiinkin ehtii ihmisten aikoihin. Kaisa Rasilan harmonisessa lavastuksessa ja puvustuksessa ei ole mitään turhaa, joka kuormittaisi huomiokykyä, joten näyttelijöihin voi keskittyä täysillä. Esityksiä on vain 3.3. asti ja Amos-näyttämön katsomo on pienehkö, joten lipunostajien kannattaa pitää kiirettä.

Jossain vaiheessa teksti nauraa ihmisen pakonomaiselle taipumukselle etsiä kaikelle merkitys, mikä kaltaiselleni kaiken automaattisesti analysoivalle kirjallisuustieteilijälle oli tervetullut havahdutus. Ehdin jo tuskastua hakiessani muutamille absurdeille yksityiskohdille turhaan tarkoitusta, mutta ehkei sitä edes ollut, tai sitä oli muttei minun havaittavissani. Teksti leikkii kielellä ja korostaa sitä, miten yksi sana tai asia kätkee taakseen valtavan määrän merkityksiä, joita ihmiset ovat sille antaneet. Lavasteiden ruoho symboloi mm. luontoa, sinitaivas vapautta ja niin edelleen, näyttelijät edustavat ihmisyyttä, tuoli edustaa kaikkia maailman tuoleja.

Joanna Haartti on kiehtova Bartleby, vaivihkaisen erikoinen ja ilmeettömyydessäänkin huomiota puoleensa vetävä. Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg esittävät tuomaria ja hänen kahta kirjuriaan, joiden harmaan asiallinen ulkokuori alkaa Bartlebyn vaikutuksesta rakoilla yhä pahemmin. Varsinkin Häger, joka on syöpynyt mieleeni Viidakkokirjan Kaa-käärmeenä, on kuin laavaa purskahteleva tulivuori, pinnalta hillityn cool ja provosoituessaan ihanan pikkumaisen tuomitseva.

Se vain lakkasi toimimasta. Kuva: Cata Portin

Minulle teksti kertoi ennen kaikkea erilaisuudesta ja epäkuntoon menemisestä, siitä miten ristiriita itsen ja muun maailman välillä on niin suuri, että se lopulta rikkoo ja saa ihmisen käpertymään omaan itseensä. Bartleby katsoo sisään toimistoon ja näkee absurdin maailman, jossa ihmisenkaltaiset olennot tekevät ja sanovat merkityksettömiä asioita, joissa ei ole hänelle mitään järkeä. Silti hän joutuu toimimaan siinä maailmassa, noudattamaan sen järjettömiä sääntöjä ja mukautumaan siihen olematta henkisesti kuitenkaan osa sitä. Aluksi hän suorittaa tunnollisesti yhteisön osana olemista, mutta hiljalleen hän hylkää itselleen merkityksettömät rituaalit yksi kerrallaan ja vetäytyy yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Toimisto ristikkoikkunoineen on kuin vankila, jossa muut elävät tyytyväisinä, säännöt tuntien ja niitä noudattaen. Heille kaikella tällä toiminnalla on selkeä, järkevä tarkoitus, joka motivoi heitä. Vasta täysin omaan maailmaansa paettuaan Bartleby on vapaa hämmentävästä maailmasta. Hahmo tuo mieleeni autismin kirjon henkilön, joka turhautuu yhteiskunnan käsittämättömyyteen ja masentuu, mutta tulkintoja on varmasti muitakin.

Bartlebyn työtovereiden neuvottomuutta ja reaktioita on kiehtovaa seurata. Aluksi he eivät tiedä, pitäisikö hänen passiiviseen yhdestä työtehtävästä kieltäytymiseensä edes kiinnittää huomiota vai vain olla kuin mikään ei olisi vialla. Hetken he ihailevat ja varovasti matkivat tyyppiä, jolla on pokkaa kulkea omaa tietään. Kun yhä enemmän töitä kasautuu muiden harteille, tulee hämmennys: Mikä sitä vaivaa? Miksei se voi olla kuin muutkin? Seuraa sarja erilaisia suhtautumistapoja myötätunnosta suuttumukseen ja turhautumiseen. Kyökkipsykologi yrittää keksiä mielenterveysdiagnoosia, koska jotainhan siinä on oltava vialla kun se on erilainen. Pitäisikö sille antaa seksiä vai turpiin? Laiska! Estynyt! Rikki! Niskoitteleva! Vakavasti sairas! Kaiken keskellä Bartleby tönöttää ilmeettömänä mutta kohteliaana, ei selitä eikä piittaa muiden hermostuksesta, eikä mikään kiroilu tai maanittelu herätä hänessä mitään reaktiota. Bartleby on kuin hiekanjyvä, joka ensin aiheuttaa koneistossa pientä hämmennystä ja sitten alkavat osaset lennellä irti.

Kuva: Cata Portin

Työtovereiden toinen päänvaiva on se, ettei Bartleby kerro mitään itsestään. Hänen työtovereillaan on pakonomainen tarve määritellä itseään, kertoa asioita itsestään ja erottautua joukosta, mutta niin tehdessään he vain sulautuvat yhä enemmän harmaaseen massaan. Kunkin individualistiset piirteet sekoittuvat toisiinsa, he omaksuvat niitä toisiltaan ja ne leviävät heidän joukossaan kuin muoti-ilmiöt.  Jokainen huutaa maailmalle, kuka juuri hän on, eikä huomaa, että on lähes täysin samanlainen kuin muutkin. Bartlebyn tapainen ihminen näyttäytyy heille salailevana ja epäilyttävänä, ja ihmisiä kun ovat, he näkevät hänessä automaattisesti pahimmat vaihtoehdot. Muut kolme näyttelijää vaihtavat välillä rooleja keskenään ja jatkavat siitä, mihin edellinen näyttelijä roolihahmon on jättänyt. He puhuvat sekaisin suomea ja ruotsia, kopioivat työkseen toistensa puhetta, eivät oikein ole miehiä eivätkä naisia, pukeutuvat lähes samoin ja käyttäytyvät lähes samoin. Yhdessä he ovat kuin kokonainen ihmiskunta, jossa yksilöiden rajat ovat häilyviä. Vain Bartleby on muuttumaton, vakaa ja kiinteä, kunnes lakkaa häilyvärajaisen ihmismassan sosiaalisessa paineessa kokonaan olemasta.

∗∗∗

Uteliaana lainasin teatterin aulasta tekstityslaitteen, joka sitten Kristina från Duvemålan kömpelöhkön tekstityksen on kehittynyt melkoisesti. Nyt laite on käteen sopiva älypuhelin, jolla simppeliä tekstitysohjelmaa käytetään. Sovellusta voi käyttää myös omalla puhelimella, mutta rakas näppäimellinen peruna-Nokiani ei moisiin hienouksiin veny. Ruudun taustaväri on musta, ja repliikit ilmestyvät sille himmeän keltaoranssilla tekstillä, josta saa hyvin selvää. Näyttö ei hohda hämärään katsomoon valoa tai häiritse välkkymällä. Tekstiä on hieman tiivistetty tekstitystä varten, ja useimmiten sitä oli kerrallaan sopiva määrä, jonka ehti hyvin lukea kertavilkaisulla keskittymisen kärsimättä. Silmäkulmasta voi tarkkailla, milloin tekstiblokki vaihtuu uuteen. Käytännössä homma toimii samoin kuin tv-tekstityksissäkin, lukeakseen vain täytyy välillä laskea katseensa näyttämön tapahtumista.

Ainakin tähän näytelmään tekstityksen olisi saanut myös kokonaan ruotsiksi, koska osa repliikeistä oli suomeksi, mikä kielikylpyä kaipaavalle suomenkielisellekin on kiva vaihtoehto. Samoin suomenkielisetkin repliikit olivat mukana suomalaisessa tekstityksessä, mikä auttanee huonokuuloisia. Itse ymmärrän ruotsia kohtalaisesti, joten yleensä vilkaisin tekstitystä vain kun jokin oli epäselvää. Nopeissa ja paljon puhetta sisältävissä kohdissa olin erityisen kiitollinen valmiista suomennoksesta tiiviissä muodossa. Tekstitys toivottavasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esityksiä toisella kotimaisella, vaikka kielitaito olisikin ruosteessa.

torstai 1. helmikuuta 2018

1918 Teatteri taistelussa - Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

1918 Teatteri taistelussa on kiehtova yhdistelmä näytelmää, elokuvaa, larppia ja elämyksellistä historiantuntia. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama episodimainen näytelmä ei ole juoni- vaan paikkakeskeinen, Tampereen Teatteri kun sattui olemaan strategisesti tärkeä punakaartin tukikohta vuonna 1918. Sodan vaiheita eletään autenttisilla paikoilla ja kerrotaan nimenomaan teatteritalon näkökulmasta. Päähenkilö on puettu sadan vuoden takaiseen asuunsa: opastekyltit on vaihdettu, henkilökunta on roolivaatteissa, mainokset on riisuttu seiniltä ja käsiohjelman ulkoasu on viehättävän vanhanaikainen. Lavastus myös elää tapahtumien edetessä, joten esityksen jälkeen aula on melko erinäköinen kuin sitä ennen.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Tarinalla on muutama ihmispäähenkilö sitomassa episodimaisia kohtauksia yhteen: punaisten Tampereen-johtaja Hugo Salmela ja hänen vaimonsa, viinaanmenevä muonitusmies Aatu ja hänen vaimonsa ja tyttärensä, venäläinen everstiluutnantti Bulatsei, tamperelaiset porvarissisarukset jotka yrittävät pysyä taisteluista erossa, Punaisen ristin sairaanhoitajatar ja hänen punapäällikköheilansa, paikallinen ilolintu Hanna... Matti Hakulinen on päästetty ulos leppoisasta Cats-karvahaalaristaan ja tekee ajatuksia herättävän roolityön Hugo Salmelana, jonka käsiin punaisten rintamat alkavat hajota. Yhdessä vaimonsa (Elisa Piispanen) kanssa Salmela tuo näyttämölle hävityksi tuomitun sodan hiljaisen epätoivon. Rouva Salmelan miehelleen kirjoittama (aito) kirje oli minulle näytelmän koskettavimpia kohtauksia. Aatun (Risto Korhonen) viinaista toikkarointia ja nöyristelevää selviytymisvaistoa pidin ensin vain tarinan kevennyksenä, mutta lopulta juuri hänen kohtalonsa tuli seuraavana yönä uniini, ja hänen perheensäkin vaiheet upposivat kunnolla tajuntaani vasta myöhemmin. Samoin Mari Turusen esittämä känninen Hanna osoittautui ajatuksia herättäväksi hahmoksi. Muista näyttelijöistä täytyy mainita erityisesti Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen ja pelottava Esa Latva-Äijö sekä teatterinjohtaja Reino Bragge edeltäjänään Jalmari Lahdensuona. Ville Haapasalo Bulatsein roolissa tuo lavalle tunteellista slaavilaista temperamenttia.

Koska teatterissa majaili pääasiassa punaisia, suurin osa hahmoista on enemmän tai vähemmän punaisten puolella, mutta tapahtumien käsittely on neutraalia ja syyttelemätöntä. Vallankumouksen aloittamisen ja epäonnistumisen syyt näkyvät selvästi, sota vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja sodan keskellä kummallakin puolella lipsutaan kostomentaliteetin puolelle. Syyt ovat ennen kaikkea ihmisyydessä, sattumassa, inhimillisissä unelmissa ja virheissä. Loppupuolella kahden erivärisen taistelijan tupakkahetki hiljentyneen näyttämön hämärässä ruumiiden keskellä herättää toivoa: mitä hittoa me tässä oikein ammuskellaan, lähdetään kotiin ja jatketaan elämää.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Sotateemasta huolimatta näytelmässä on huumoriakin eikä se yritä sensaationhakuisesti pakkotiristää katsojasta ulos kyyneleitä. Minut esitys lähinnä veti hiljaiseksi, juuri niin kuin käsittämättömät inhimilliset tragediat tapaavat tehdä. Lyytikäisen ohjaus tasapainoilee sadan vuoden takaisen hymyilyttävän teatraalisuuden ja jääkylmän taistelun välillä onnistuneesti. Hahmojen inhimillisyys taistelujen keskellä näyttäytyy välillä hellyttävänä koomisuutena. Seassa on muutama ihan silkka huumorikevennyshahmokin, esimerkiksi Bulatsein paniikkinen tulkki (Antti Tiensuu). Jukka Leistillä on ihan oma karmivanhauska show'nsa meneillään raakana, sardonista huumoria viljelevänä punaisten esikuntapäällikkönä, joka kävisi jo Bond-pahiksesta.

Osa tapahtumista nähdään videoheijasteena, joita on kuvattu Tammerkosken rannalla, Hämeensillalla, Thermopylain joukkohaudalla ja muilla autenttisilla tapahtumapaikoilla. Perinteisten näytelmäkohtausten ympärille on luotu myös immersiivistä eli osallistavaa, katsojansa tarinan sisään vetävää teatteria. Ennen esitystä aulassa voi nähdä työväkeä agitoimassa ja porvareita tervehenkisessä hanuritanhutuokiossa. Näyttämön neljättä seinää ei ole olemassa, vaan taloon sijoittuvia kohtauksia tapahtuu myös katsomon puolella. Ensi-illassa teatterin edessä päivysti pari punakaartilaista kahden suomenhevosen (ja heinätarjoilun) kanssa, mutta hevoset taisivat valitettavasti olla paikalla vain enskarin kunniaksi. Joka suuntaan kurotteleva esityskokonaisuus pysyy silti yllättävän hyvin kasassa, ja elokuvalliset ja immersiiviset kohdat on limitetty hyvin näyttämön tapahtumiin.

Hra ja rva Salmela. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin on taidokas ja ympäristöönsä sopiva. Yleisten tilojen muodonmuutos tuo vähäeleisyydellään sodan lähelle, näyttämöllä on kaunista viitteellistä realismia ja pieni sivuhuone on lavastettu elokuvamaisen tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Puvustus (Mari Pajula) on autenttista 1910-luvun jälkipuolta murrettuine värisävyineen: tyylikkäitä herrasmiehiä hatuissa, sarkahousuisia torppareita, naiskaartiin liittyviä piikatyttöjä ja ammattisotilaita.

Kussakin esityksessä 20 erikoislipun ostanutta katsojaa pakkovärvätään punakaartin työjoukkoihin ja otetaan mukaan kierrokselle teatteritalossa. He saavat ylleen villakangaspalttoot ja pääsevät seuraamaan sisällissodan tapahtumia lähietäisyydeltä: Hämeensillan vartiointia, taloon saarrettujen punaisten epätoivoa, sokkeloista taistelua ja dramaattista jälkipyykkiä. Kulkijoiden ei tarvitse ryhtyä osallistumaan tai näyttelemään, vaan tapahtumiin saa vain erilaisen näkökulman sivustakatsojana, jolta kysellään kadonneen perheenjäsenen perään tai jonka jalkoihin kenties joku ammutaan. Ryhmän kierroksella otetaan kaikki irti vanhan rakennuksen lukuisista sokkeloisista käytävistä ja kapeista kierreportaikoista, joten huonojalkaisille sitä ei suositella. Samalla pääsee näkemään teatteria kulissien takaa ja sekoittamaan tehokkaasti suuntavaistonsa kulkiessaan näyttämön yltä, alta, takaa ja sivusta. Voin vain kuvitella, millaista on ollut yrittää lähitaistella samoissa käytävissä, kun koskaan ei tiennyt, minkä kulman takaa tulee joku ja onko hän ystävä vai vihollinen.

Ville Haapasalo ja Martti Manninen suunnittelevat, taustalla teatterinjohtaja.
Kuva: Harri Hinkka / TT

Puolituntisen kierroksen aikana draama näyttämöllä jatkuu, vaikka osan aikaa videokuva näyttää katsomoon myös kierroksen tapahtumia. Näyttelijöiden tarkkoja ajoituksia on pakko ihailla, kun heidät on koordinoitu ilmestymään oikeaan aikaan milloin näyttämölle, milloin johonkin portaikkoon kulissien takana.

'Elämys' tuo sanana mieleen lähinnä yltiöpositiivisen konsulttijargonin, mutta Teatteri taistelussa on juuri moniaistillinen, kokonaisvaltainen elämys, joka tuo menneisyyden iholle ja pakottaa kokijan ajattelemaan. Samalla se on ilahduttavan rohkeaa ja kokeilevaa teatteria laitosteatterille, ja kaiken päälle vielä huolellisesti tehtyä ja onnistunutta. Se ei ota kantaa vaan kertoo rauhassa tapahtumat ja jättää johtopäätökset yleisölle. Taistelukohtauksia tasapainottavat rauhalliset ääneen luetut kirjeet ja keskustelut, ja lopussa on kaikesta huolimatta toiveikas sävy. Kyllä tästä vielä noustaan.