sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Tytöt 1918 – TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Eeva Konnun säveltämä, Heikki Salon sanoittama ja Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama uusi kantaesitys Tytöt 1918 on musikaali Tampereen legendaarisesta naiskaartista vuoden 1918 sisällissodassa. Musiikkityyliltään se hipoo angloamerikkalaisten uutta hittimusikaali Hamiltonia, ja pienen ihmisen vallankumous on aiheena tuttu niin Hamiltonista kuin vaikkapa Les Misérablesistakin. Lähteenä on löyhästi käytetty mm. Anneli Kannon romaania Veriruusut. Lähtökohta on etäännyttävä: alussa jokainen naisnäyttelijä astuu vuorollaan esiin ja kertoo, miten hänen hahmonsa tarina päättyy. Jos olisin minuutin päästä muistanut, kuka sanoi mitäkin, olisi ollut mielenkiintoista verrata loppua seuraavaksi paljastuvaan alkuasetelmaan ja siihen, kuka oli heti alusta alkaen innolla mukana vallankumouksessa ja kuka epäröivämmin.

Tehtaanplikkoja. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työviksen suurelle näyttämölle on luotu näyttävä sadan vuoden takainen puuvillatehtaiden, puuhökkelien ja tehtaanlikkojen kaupunki. Hannu Lindholmin lavastuksessa on käytetty paljon vanhoja valokuvia, autenttista sosialismipropagandaa ja tehtaiden mekaanista liikettä sekä Tampereelle niin tärkeitä puuvillarullia. Eero Auvisen videoprojisoinnit ja aggressiiviset valot sekä skenografian puna-harmaasävyinen värimaailma tuovat nekin mieleen industrialismin ja koneistuvan maailman, jonka punatiilien keskellä värikkäät persoonat yrittävät sinnitellä liassa ja pienellä palkalla. Marjaana Mutasen suunnittelemat puvut jatkavat harmaan sävyjen linjaa, paitsi jokseenkin psykedeeliset kukkapuvut häissä, joista tyttö unelmoi sodan harmauden vastapainoksi. Marjo Kuuselan kouristelevat koreografiat ja nykivä, alkuvoimainen liikekieli täydentävät konemaista vaikutelmaa ja toisaalta saavat monet alkupuolen kohtaukset muistuttamaan hurmoksellista herätyskokousta. Tästä on perinteinen Broadway-steppaus kaukana. Yritin koko esityksen ajan miettiä, mistä ammoin näkemästäni esityksestä, elokuvasta tms. tanssikoreografiat minua muistuttivat, mutten vieläkään ole saanut yhdistettyä niitä mihinkään.

TTT:n naiset pääsevät todella loistamaan Tytöissä varsinkin laulutaidoillaan. Petra KarjalainenEmmi KaislakariPetra Ahola ja Eriikka Väliahde muodostavat esityksen kovan ytimen yhdessä Nätyn loistavan Marketta Tikkasen kanssa, mutta koko naiskaarti ja sen päälle miehetkin tekivät vallankumousta sellaisella tahdonvoimalla, kapina-asenteella ja energialla että syvä kunnioitukseni heille. Alun kapinannostatus oli hienoa katsottavaa, kun naishahmot vastaanottivat uutisen alkaneesta vallankumouksesta kukin omalla tavallaan ja lähtivät yhä suurempana joukkona siihen mukaan. Ihmisoikeudet naisille! Tasa-arvoinen palkka! Vähemmän tuomitseva yhteiskunta! Hiphop ja rap musiikkityyleinä sopivat uhmakkuudessaan juuri näihin kohtauksiin loistavasti, eikä aikuistenkaan näyttelijöiden riimittely tuntunut kiusalliselta vaan luontevalta. Nämä ihmiset olivat aikaansa edellä, vaativat muuta yhteiskuntaa liittymään seuraansa ja kehtasivat herättää huomiota. Esityksen edetessä sävellykset muuttuvat balladimaisemmiksi, herkemmiksi ja satunnaisesti humoristisemmiksi. Olisin kaivannut jotain selkeämpää musiikillista punaista lankaa, toistuvia melodioita tai muuta vastaavaa sitomaan esitystä kokonaisuudeksi, vaikka sävellyksistä sinänsä pidinkin.

Koulutuksesta tai vapaasta elämästä esityksen työläisnaiset eivät unelmoineet, mutta että kaikki saisivat edes syödäkseen, se olisi hienoa. Teoksessa on hyvin kapea sivistymättömien tehtaanlikkojen näkökulma, joten sotimisen taustoja, maanlaajuista politiikkaa tai valkoisten näkökulmaa ei käsitellä. On vain aate, innostus, taistelu ja tappio ja niiden välittömät vaikutukset jokaisen arkeen.

Pyssykoulu. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Esityksen edetessä minua alkoi vaivata yhä enemmän se, miten sanoitukset eivät tuntuneet naisten puheelta ja ajatuksilta vaan joltakin, jollaista keski-ikäinen mies kuvittelee (historiallisten?) naisten puheen ja ajatusmaailman olevan. Jos yleiskapinallista Kumoon-kappaletta ei lasketa, ensimmäinen naisten laulu, joka ei liittynyt miehiin, tuli esityksessä klo 21.55. Naiset kaipasivat miehiään, rakastivat miehiään, haaveilivat miehistä tai häistä tai kengistä, tai lauloivat olevansa halpoja mutta sieviä. Jopa aseen käsittelyyn tutustuminen oli kikattelevaa aseen vertaamista mieheen, kun taas punakaartin miehistä kaupunkilaisetkin lähtivät sotaan hartaina ja aseet valmiiksi tuntien. Ehkä odotukseni olivat pielessä, kun parin ennakkoon kuulemani kappaleen, nimen ja avointen harjoitusten perusteella odotin jotain rahtusen feministisempää ja voimautuvista, aatteellisista, itsenäisyyteen pyrkivistä naisista kertovaa. Pohjimmiltaan Tytöt 1918 tuntui käsittelevän miehiä ja naisten rakkautta miehiin keskellä sotaa.

Ymmärrän toki, että jos sulhasen kohtalosta ei ole tietoa, se huolestuttaa, mutta olisin kaivannut esitykseen enemmän muuta sisältöä. Esimerkiksi naiskaartin tyttöjen keskinäiset suhteet olisivat ansainneet etenkin lauluissa enemmän tilaa, ja jollakulla tytöllä olisi voinut kaivatun veljen tai pojan sijaan olla siskokin tai peräti ystävä. Joku ei-heterokin olisi mahtunut mukaan. Yksi äiti löytyi, mutta hänkin hyljeksi ja halveksi tytärtään kuolemaansa asti. Joku mies olisi vaikka voinut huolestua naiskaartissa taistelevasta morsiamestaan edes yhden laulun verran tai pohtia uutista taistelevista naisista miesnäkökulmasta, kun sukupuolia kerran korostettiin kappaleissa muutenkin paljon. Alun yhteisen kumousaatteen jälkeen miehet ja naiset kävivät oikeastaan eri sotia eivätkä tuntuneet taistelevan samalla puolella, yhdessä tai samojen asioiden puolesta. Ehkä tämä sitten perustuu totuuteen, mutta odotin näkeväni enemmän naiskaartia osana Tampereen taisteluita enkä niinkään naiskaartilaisten henkilökohtaisia miesongelmia.

Totesin, etten muutenkaan isommin pidä Heikki Salon sanoitustyylistä eikä se sovi mielikuvaani musikaalikappaleista, jos sanoitusten on tarkoitus kertoa tarina tai osallistua tarinankerrontaan. Osa kappaleista oli oikein hyviä (lopetusbiisi Sadan vuoden päästä!), osa nättejä mutta irrallisen oloisia, ja osassa lyriikat olivat todella kökköjä ja aiheuttivat lähinnä myötähäpeää sisällöllään ja riimeillään. Teksteissä oli paljon iskulausemaista toistoa ja yksinkertaisia päälauseita, joiden naiivius alkoi pidemmän päälle tympiä.

Unelma psykedeelisistä kesähäistä. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Musikaali tuntui monin paikoin vielä keskeneräiseltä. Päähenkilöiksi nostettuja hahmoja oli muutama liikaa, etenkin kun useimpien kohtalo näytettiin erikseen kuin historiaa luetteloiden. Taistelukohtaukset ja naisten sinänsä traagiset kuolemat jokainen vuorollaan alkoivat yli kolmetuntisessa musikaalissa jo puuduttaa. Ainoa hahmo, jonka tarinan kaaresta todella kiinnostuin ja joka jäi mieleeni, oli nuori Sigrid (Marketta Tikkanen), 15-vuotias viaton tyttö joka traumatisoituu, ryhtyy kostamaan ja kasvaa vahvaksi mutta niin sodan kyynistämäksi, ettei enää edes halua elää tällaisessa maailmassa. Sigridin loppu oli myös toteutettu tyylitellymmin kuin aiemmat realistiset kuolemat, mikä tuntui siinä vaiheessa varsin virkistävältä ja jätti aikaa pohtia Sigridin tilannetta. Toinen kauniin tyylitellysti tehty kohtaus oli Lempin ja venäläissotilaan rakastuminen.

Ylipäätään minulla oli jälleen sama ongelma kuin samojen tekijöiden Viita 1949:n kanssa: odotin aiheen, mainonnan ja ennakkonäytteiden perusteella täysin erilaista teosta, jotain uudenlaista ja radikaalia, mutta kaikki se upea potentiaali ja Työviksen runsaat resurssit tunnuttiin käytettävän johonkin jo moneen kertaan kerrottuun. Kaikki lavalla oleva ja esiintyvä toimi hyvin ja seitsenhenkinen bändi Joonas Mikkilän johdolla rokkasi, mutta teos itsessään ei hurmannut minua. Hajanainen käsikirjoitus olisi kaivannut tiivistämistä ja keskittymistä selkeämmin muutamaan hahmoon, ja jokin epämääräinen tausta-asenne herätti sisäisen feministini. Se tosin täytyy Peltolan ja Salon kunniaksi sanoa, että ainakaan teos ei jättänyt kylmäksi tai ollut herättämättä tunteita, päinvastoin. Olisin ehkä nauttinut enemmän, jos olisin hoksannut jo alusta lähtien heittää aivot narikkaan ja vain antautua kohtausten ja aistien vietäväksi.

Punapuuvilla liehumaan! Kuva: Kari Sunnari / TTT
 
Välkkyvistä valoista migreenin tai muita oireita saaville muuten vinkki, että jos menette katsomaan esitystä niin ehdottomasti lääkkeet mukaan, taistelut kun ovat aikamoista valotykitystä. Myös pauketta on paljon, mutta salin ovilta saa korvatulppia.

torstai 25. tammikuuta 2018

Adalmiinan helmi - TTT 2018

Huom! Sain esitykseen lehdistölipun.

Adalmiinan helmi Tampereen Työväen Teatterissa on hykerryttävä prinsessasatu modernein maustein. Anna Krogeruksen kirjoittama Topelius-mukaelma ylittää jatkuvasti sadun ja arjen rajoja ja tuo satumaailmaansa runsaasti huumoria lapsiperhearjesta.

Pohjatarina on se vanha tuttu Topeliuksen satu: Yksi haltia lupaa vastasyntyneelle prinsessalle kauneutta, älyä ja rikkautta niin kauan kuin hän säilyttää kummilahjahelmensä. Toinen haltia lupaa hänelle sydämen voimaa, mutta vain jos hän sattuu menettämään helmen. Adalmiinasta kasvaa kaunis, älykäs ja rikas pikkuegoisti, joka menettää sitten helmikruununsa myötä kaiken ja päätyy kilttinä asumaan vuohipaimenen mökkiin, kunnes prinsessaa etsivä prinssi sattuu löytämään kadonneen kruunun ja sovituttaa sitä valtakunnan neidoilla.

Pikkuprinsessa. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Lapsi-Adalmiina on karmea koulukiusaaja, joka vuoroin uhkailee ja kiristää tovereitaan ja yrittää nostattaa heidät toisiaan vastaan. Prinsessa kehuskelee hymyillen isänsä voivan polttaa toisen tytön perheen taloonsa tai katkaista tämän isältä pään. Seuraavaksi hän julistaa köyhien olevan luonnostaan tyhmempiä kuin rikkaiden ja siksi ansaitsevan köyhyytensä. Kuin syntynyt kokoomuspoliitikoksi! Teininä Adalmiinasta kehittyy nahkatakkinen tunnemyrskyäjä, joka rageaa vanhemmilleen vihaavansa heitä, esittelee keskisormiaan ja sulkeutuu kuulokkeilla omaan maailmaansa. Lopulta hän karkaa, koska inhoaa sitä ainoaa rajoitusta joka hänellä on, nimittäin kieltoa poistua linnasta. Tämä versio lienee jo samastuttavampi kuin murhafantasioiva mini-Orpo vaaleanpunaisessa tyllissä.

Varsinkin lapsiprinsessan opetus vanhemmille katsomossa on selvä: älä hemmottele lasta, vaan aseta hänelle rajat ja auta häntä kehittämään terve itsetunto, jonka voimin voi ottaa huomioon muutkin ihmiset. Samalla lasta ei voi kasvattaa pumpulissa ja suojella koko maailmalta. Näytelmä tarjoaa myös runsaasti samastumisen kohteita etenkin ruuhkavuosia eläville. Jokainen teinin vanhempi lienee joskus haaveillut Peltoreista nuoren huudattaessa räimerokkia kotona, ja jokainen joutuu kohtaamaan sen hetken, kun oma lapsi on tehnyt jotain mitä ei saisi.

Adalmiina ei helmensä kanssakaan ole täysin paha tai itsekeskeinen: teininä hän suree ystävättömyyttään ja ymmärtää, ettei kukaan hänen ympärillään todella pidä hänestä muuten kuin rahan ja vallan vuoksi. Hän myös pohtii asiaa eikä vain oleta vian olevan kaikissa muissa. Nätyn Katariina Havukainen antaa hahmonsa rauhassa aikuistua näytelmän mittaan ja ottaa eri vaiheista kaiken irti. Hän on ihanan karmea lapsityranni, hauska angstiteini sekä lopulta lempeä ja vaatimaton mutta itsenäinen nuori nainen, jolla on huumorintajua. Verneri Liljan staramaiset elkeet ja sankariposeeraukset prinssinä herättivät ansaittua hilpeyttä, mutta prinssi oli myös mukavan kiltti ja sympaattinen. Aina yhtä mainiot Auvo Vihro ja Teija Auvinen vetäisivät hömelön kuningasparin ohella liudan muita sekalaisia rooleja mummosta suteen. Muita rooleja esittivät Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö.

Muistinsa menettänyt tyttö ja vuohipaimenmummo. Kuva: Kari Sunnari / TTT
Nautin suuresti Anne Rautiaisen ohjauksen kurottelusta oman todellisuutensa ulkopuolelle. Kruununsovitukseen koko yön jonottaneet prinsessaehdokkaat kirkuivat ja ottivat selfieitä prinssin kanssa, pikkuprinsessat leikkivät Frozenia ja masentuneen kuningasparin ympärille oli kertynyt tyhjiä pizzalaatikoita. Vanhempien lohturuoka-apatia-paniikkisiivous oli varsin samastuttava yksityiskohta. Paikoin näytelmä muistutti anarkistisuudessaan minua jopa saman näyttämön hervottomasta Luulosairaasta, jossa on paljolti samat näyttelijät kuin Adalmiinan helmessä. Niinpä vaikkapa sadunomaiseen kruununsovitukseen ilmestyy satunnaisena yksityiskohtana tuulipukuinen sauvakävelijä Nekalasta.

Pirjo Liiri-Majavan puvustus ja lavastus olivat ihastuttava sekoitus barokkia, rokokoota ja nykyajan blingiä. Metsä ja linna olivat oikeaoppisen satumaisia, prinsessan mekko juuri niin ihanan vaaleanpunainen kuin kohderyhmälle useimmiten täytyykin olla ja sudet sopivan pelottavia. Adalmiinan paimentamat suloiset vuohet taisivat viedä aika monen katsojan sydämen. Juha Haapasalon tunnelmalliset valot ja taustaprojisoinnit veivät katsojan mukanaan uuteen maailmaan ja loivat mukavaa salaperäisyyttä. Pidin etenkin Tero Koiviston animoimista ihmissilueteista, joilla luotiin taustalle suuren väkijoukon tuntua ja joista tunnisti myös sadun hahmot.

Ainoastaan loppuun petyin hieman. Kaiken sen kapinallisuuden, itsenäisyyden ja anarkistisuuden jälkeen tuntui pliisulta laittaa 18-vuotiaat avioitumaan ja prinssi nostamaan prinsessan käsivarsilleen ja kantamaan hänet pois. Olisin ennemmin odottanut käsi kädessä pois kävelyä tai vaikka prinsessaa kantamassa prinssiä. Näytelmässä kyseenalaistetaan hauskasti monia satujen konventioita, ja paimentyttö-Adalmiina mm. kysyy prinssiltä, miksi tämä unelmoi naivansa prinsessan jota ei ole koskaan edes tavannut. Romanttista loppua olisi minusta kannattanut lähestyä vähän samasta kulmasta ja edes hieman purkaa sen asemaa tytön kaikkien unelmien täyttymyksenä.

Tyttö ja vuohet. Kuva: Kari Sunnari / TTT
Työvis on minusta lopulta omimmillaan juuri lastenteatterin parissa. En ole koskaan nähnyt tässä talossa lastennäytelmää, josta en olisi tullut ulos hymyillen, oli se sitten lorunäytelmä perheen pienimmille tai dj:llä ryyditetty Pekka Töpöhäntä. Adalmiinan helmi jatkaa hauskojen mutta teräväkatseisten satunäytelmien sarjaa, joista nauttii niin lapsi kuin täysi-ikäinenkin. Perinteisiinkin tarinoihin on tuotu mukaan ajankohtaisuutta ja arkitodellisuutta, joka kuitenkaan ei vähennä sadun lumoa vaan tuo sen vain lähemmäs katsojaa.