keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Kasvoin ohi Tuttiritari-iästäni täpärästi ennen Tuttiritarin syntyä, joten hahmon viehätysvoima ei koskaan avautunut minulle. En nytkään olisi arvannut innostuvani aiheesta, elleivät hahmon mastermind Jukka Leisti ja säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Ari Kankaanpää olisi viime syksynä Tampereen Teatterin lehdistötilaisuudessa esittäneet demoversiota Tuttiritarilaulusta. Sen sanoitus oli sen verran hauska ja rytmi iskevä, että pakkohan musikaali oli mennä katsomaan.

© Harri Hinkka / TT

En vieläkään ole varsinaisesti itse Tuttiritarin kohderyhmää, mutta voi miten hienon musikaalin hän on saanut ympärilleen! Leisti on käsikirjoittanut, sanoittanut ja säveltänyt Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -satumusikaalista hervottomankirpeänhauskan sanoilla ja populaarikulttuurilla iloittelun. Lisäksi hän toki näyttelee nimiroolin. Perustarina noudattaa ritariromantiikan quest-linjaa, jossa pahis on kaapannut prinsessan ja ritarin täytyy pelastaa neito ja valtakunta, mutta sen ohella surffataan eri satujen lomassa ja tavataan jos minkämoista ihmistä ja eläintä. Välillä nähdään mainoskatkoja.

Teksti on sanaleikkien ilotulitusta. Vängät kohtaukset, laulut ja hahmot pitävät lapset otteessaan, ja aikuisille on niiden ohella omat satiiriset heittonsa ja nostalgiakimmokkeensa. Lisäksi, kuten avecini totesi, kaksimielisyyksien puuttuminen on vaihteeksi virkistävää. Verbaalikomiikka leikkii sanoilla ja riimeillä, vääntää niitä uuteen muotoon ja laajentaa niitä absurdeihin ulottuvuuksiin. Huumori on tajuntaa laajentavaa ja muistuttaa paikoin Monty Pythonia kaikessa rajattomuudessaan. "Uskomatonta, miten joku on tuollaistakin keksinyt!", havaitsi bloggaaja ajattelevansa pitkin esitystä. Hauska ja mukanaan vievä sanojen muoto kuljettaa vaivihkaa mukanaan myös ovelia merkityksiä, joita tekisi mieli jäädä makustelemaan pidemmäksikin aikaa.

© Harri Hinkka / TT
Musiikki lainaa vaikutteita mm. 1900-luvun puolivälin rockista, lastenlauluista, iskelmästä, latinomusiikista, aamuöisistä ruotsinlaivan karaokebaarin syntikkaballadeista ja Batmanista. Myös kulttuuriviittaukset ulottuvat supersankareista muskettisotureihin, Talenttiin ja ämpäreihin. Kaiken päälle Tuttiritari on tuttilakossa, ja aika moni aikuinen luultavasti kaipaisi omaa haltiakummisetää muistuttamaan lakosta heikkoina hetkinä. Nauroin itseni tärviölle.

Teatterin oma aarre Marjatta Kuivasto on todella päästetty valloilleen värikkään satumaailman luomisessa. Kuninkaanlinna on kuin suoraan lapsuuteni prinsessasaduista, siinä on kiehtovia torneja ja lyijylasi-ikkunoita ja kierreportaita ja jopa gargoileja. Ehkäpä suosikkejani näyttämökuvista olivat toisen näytöksen alussa nähtävä sammakkolampi lumpeineen, josta Sagu Sammak (Risto Korhonen) ilmestyy kuin risteymä vihreää Venusta ja talkshow-juontajaa, sekä mystinen metsä lohikäärmeluolan ympärillä. Mikä ryöppyävä, hämyisä, sisäänsä sulkeva vihreys! Mikään lavalla ei näytä halvalta tai huteralta, vaan satukirjamainen illuusio on täydellinen ja houkuttelee koskettamaan pintoja. Jo pelkästään näyttämön reunojen suuret psykedeeliset sienet vievät suoraan maailmaan, jossa normaalin arjen mittasuhteet ja värit ovat vain viitteellisiä.

© Harri Hinkka / TT

Puvuissakaan ei ole yksityiskohdissa säästelty ja niissä on tyylikästä ja vaivihkaista huumoria. Lemppareitani olivat erilaiset eläinhahmot sekä hoviherra Suolaisen sliipattu hovipuku. Esimerkiksi lohikäärmeasu kiiltävine suomuineen oli lumoava, ja ehdin hetkittäin unohtaa, että se todella on vain puku jonka sisässä on Ville Majamaa. Susilla taas on mustaa piukkaa lateksia, ketjuja, niittejä ja pöyheää turkista kuin harvinaisen tyylikkäillä punkkareilla. Prinsessa Esmeraldan (omapäinen mutta herttainen Eeva Hakulinen) vaaleanpunainen pitsiruusu-unelma onnistuu jotenkin olemaan ihanan överi ja runsas olematta mauton, ja toisaalta prinsessa on sen verran käytännöllinen luonne että on yhdistänyt siihen pinkit Conversen tennarit. Juuri tuollaista pukua olisin lapsuuteni prinsessavaiheessa palvonut, muistellut, piirrellyt uudelleen ja uudelleen ja yrittänyt ommella barbeilleni. Hattu päästä Marjatta Kuivaston edessä, tässä on tyylitajuisesti ja pieteetillä luotu lapsuuden fantasiamaailma, johon tekee mieli sukeltaa sisään.

Leisti sanoo kirjoittaneensa näytelmän ennen kaikkea työtovereilleen, ja sen huomaa: näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin hanskat käteen ja heillä on ilmeisen kivaa lavalla. He sujahtelevat vaivattomasti roolista ja hahmosta toiseen – milloin joku on sammakko, milloin susi, kyläläinen tai piimäpurkki. Mieleeni jäivät etenkin Pia Piltzin, Risto Korhosen, Ville Majamaan ja Elisa Piispasen lukuisat persoonat. Liki tunnistamattomaksi maskeerattu Mari Turunen tarinan pahiksena on juuri oikeanlainen: ihanan kiero, lipevä, vallanhimoinen ja herkästi innostuva. Suolainen on kehittänyt itselleen ikioman pahikselle sopivan tunnusmelodian, hänen kätyrinsä ovat oikeaoppisen aivottomia ja hänen voitonriemuinen naurunsa on kuin pahisten oppikirjasta.

Kylänväki kuninkaallisineen. Ja marsu! © Harri Hinkka / TT

Jos nyt jotakin nillitettävää esityksestä yritän keksiä, niin juoni etenee aluksi hitaanpuoleisesti ja siinä on pari aukkoa. Ne eivät kuitenkaan haitanneet edes minua. Jos menet tänä keväänä katsomaan vain yhden teatteriesityksen, olkoon se tämä.

Ei kommentteja: