Teatterikesä 2016: When I Die

 Sain esitykseen lehdistölipun.

When I Die – A Ghost Story with Music
Idea, ohjaus ja lavastus: Thomas Luz, Gabi Bernetta
Puvut ja valot: Tina Bleuler
Äänet: Martin Hofstetter
Rooleissa: Suly Röthlisberger, Jack McNeill, Daniele Pintaudi, Samuel Streiff, Mathias Weibel

Sveitsiläisen Thom Luzin When I Die – A Ghost Story with Music on yllättävän herttainen tosipohjainen tarina brittinaisesta, joka väitti edesmenneiden suurten säveltäjien sanelevan hänelle säveltämättä jääneitä teoksiaan. Näytelmä ei ota kantaa siihen, oliko Rosemary Brown todella meedio jolla oli yhteys mm. Brahmsiin, Bachiin, Debussyyn ja John Lennoniin. Se sukeltaa katsojat mukanaan suoraan Rosemaryn omaan sulkeutuneeseen maailmaan, jossa näkymättömät vainaat ovat valloillaan eikä terve järki pääse ovesta sisään kuin valehtelemalla.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esityksen äänimaailma luo hiljaisen vanhan talon, jossa tuoli narisee, joku kävelee viereisessä huoneessa, kuiskatut keskustelunpätkät vilisevät ohitse ja joku päästää ilmoille satunnaisen nuotin. Hiljalleen äänet voimistuvat kummitustalon narahduksista musiikiksi, maailma hämärtyy ja liu'umme Rosemaryn pään sisälle. Rosemary (Daniele Pintaudi) istuu pianonsa ääressä, katsoo televisiota, juo teetä ja ottaa vastaan säveltäjien saneluita. Neljä miestä putkahtelee milloin mistäkin verhonraosta tai huonekalujen takaa, soittaa pätkän musiikkia ja kertoo Rosemarysta tai omista lukuisista roolihahmoistaan. Välillä miehet soittavat yhdessä samaa pianoa, välillä jokainen osallistuu omalla pianollaan yhteisen kappaleen soittamiseen, välillä kukin soittaa omia kappaleitaan. Jokainen teoksessa kuultava kappale on Brownin julkaisema saneltu sävellys.

Pidin suuresti Rosemaryn ja säveltäjien välisestä suhteesta. Rosemary suhtautuu Brahmsiin ja kumppaneihin tiukasti mutta hyväntahtoisesti, juttelee niitä näitä, valittaa että ehtii hädin tuskin nukkua kun jo joku on pukkaamassa hänelle uutta sävellystä tai vaatii harjoittelemaan enemmän. Säveltäjien kurittomat henget taas kujeilevat emäntänsä kanssa, siirtelevät astioita, laittavat pianon pimputtelemaan itsekseen ja alkavat yhtenään renkuttaa reipasta kansanlaulua, josta Rosemary ei ilmeisesti pidä. Välillä he yrittävät kertoa elämäntarinaansa toisilleen, väittelevät keskenään tai opettavat katsojille Kodály-metodia. Liian riekunnan Rosemary keskeyttää yhtenään räsäyttämällä rikki posliiniastioita, joiden melu ehkä karkottaa henkiä tai pitää hänet kiinni todellisen maailman äänissä. Usein Rosemaryn kuollut aviomies ilmestyy kertomaan elämäntarinaansa tai kyselemään leskeltään kuulumisia.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esitys on hiljaisen vaikuttava ja samanaikaisesti hauska. Kolmikielinen verbaalikomiikka (tekstitys englanniksi) ja lähes sitcom-henkiset tilanteet naurattavat, ja seuraavassa hetkessä pohditaan helvetin olemassaoloa tai Einsteinin teorioita. Näyttelijä-muusikot hallitsevat alueensa monipuolisesti ja esittävät musiikkinsa täydellisellä yhteispelillä. Ajoitukset ovat tarkkoja, ja pianon lisäksi lavalla kuullaan ainakin klarinettia, viulua ja vesiharppua. Tunnelma on verkkainen ja unenomainen ja tarina pirstaleinen, joten suoraviivaista actionia kaipaavalle en välttämättä suosittele. Muille kyllä.