Frankenstein – Kansallisteatteri 2013

Alkuun nolo tunnustus: huolimatta kaikista vuosistani Helsingissä en ollut koskaan aiemmin käynyt Kansallisteatterissa. Homo! minun piti mennä katsomaan, mutten saanut aikaiseksi. Lisäksi mielikuvani Kansiksesta on kovin... taiteellinen. Ei nyt ihan epämääräisten ihmisjätösten heittelyä, mutta symboliikkaa ja kokeilua ja jotain vaikeaa. Ennakkoluuloja, myönnän. Yllätyin siis positiivisesti, kun Nick Dearin kirjoittama Frankenstein paljastui ihan järjellä ymmärrettäväksi produktioksi, jossa oli sopivasti symboliikkaa mutta joka ei kuitenkaan haudannut kaikkea tekotaiteelliseen Näkemykseen.

Näytelmä pureutuu hyvin Mary Shelleyn alkuperäisromaanin merkityksiin ja ytimeen. En ole nähnyt National Theatren ylistettyä kantaproduktiota, joten minulla ei ollut mitään muita ennakkokäsityksiä kuin Shelleyn romaani. Goottilainen kauhuromantiikka on yksi suosikkigenreistäni kirjallisuudessa ja tunnen romaanin suht hyvin, joten suhteutin tapahtumia lähinnä siihen. Näytelmä on uskollinen romaanille vaikka tarinaa luonnollisesti onkin tiivistetty, ja adaptaatio toimi mainiosti.

Hahmona minua kiinnosti eniten Olio – ihmisolento, joka syntyy hyväksi mutta epäinhimillisen näköiseksi hirviöksi ja jonka ihmisten pahuus todella muuttaa kostonhimoiseksi ja julmaksi. Alussa Olio ei käsitä maailmaa vielä sanojen kautta, vaan kaikki on sille / hänelle käsittämätöntä, jatkuvaa ihmeiden virtaa: kukkia putkahtelee maasta, vettä taivaalta, keltaiset lehdet putoavat. Alku vuodenaikoineen oli lumoavan sadunomainen, mikä teki ihmisten petomaisuudesta Oliota kohtaan vieläkin raastavampaa. Vauhtiin päästyään Olio oppii nopeasti ja tulee huomattavankin sivistyneeksi, mutta tiedon mukana hän tajuaa yhä paremmin ihmisten epäluulon, pelon ja vihan itseään kohtaan. Lopulta hän luopuu toivosta tulla pidetyksi ja ryhtyy juuri sellaiseksi kuin ihmiset hänen olettavatkin olevan. Samalla hän saa selville syntyperänsä ja ryhtyy kostamaan Viktor Frankensteinille, joka ensin loi hänet ja sitten hylkäsi. Hän haluaa syöstä luojansa samanlaiseen yksinäisyyteen kuin mistä itsekin kärsii. Lopulta on epäselvää, kumpi on hirviömäisempi, luoja vai luotu, ja kumpi lopulta on luonut toisen.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Tarina varoittaa rationalismin ja järjen liiasta korostamisesta ja pyrkii osoittamaan, että olemme todella ihmisiä vasta toisten ihmisten kautta ja että ennen kaikkea sosiaaliset suhteemme muokkaavat meitä. Olio kasvaa sivistyneeksi ihmiseksi mutta häntä ei kohdella sellaisena. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet tulla täydellisen hyväksi ihanneihmiseksi, mutta ympäröivä yhteiskunta estää sen. Tuloksena on älykäs mutta katkera, kostonhimoinen ja raaka ihmishirviö.

Minulle tuli näytelmästä tri Jekyll / hra Hyde -viboja paljon enemmän kuin romaanista, mutta molemmat allkuperäisromaanit pohjaavat samaan viktoriaaniseen goottikauhuperinteeseen, joten ei ihmekään. Kaksi ihmistä, toinen tieteen keinoin toisen luoma, ja hyvyyden ja pahuuden kamppailu näiden kautta sopivat kuvaukseksi kumpaankin. Näytelmä on synkästä aiheestaan huolimatta yllättävän hauska: etenkin Oliolla on vitsikkään osuvia repliikkejä, ja hänen tietynlainen lapsenomaisuutensa oli hellyttävän hauskaa. Kesken traagistakin kohtausta yleisö saattoi purskahtaa nauramaan, ja kuitenkaan se ei rikkonut tunnelmaa vaan toi siihen oman lisänsä.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Esityksen ulkoasu oli kekseliäs sekoitus alkukantaisuutta ja villiyttä sekä kodikasta mutta tyylikästä sivistystä. Elementit kuten jää ja tuli toivat alkemismihenkistä tunnelmaa tarinaan, ja vänkä urkutorvimusiikki loi alkukantaista äänimaailmaa. Lavastus oikeastaan tiivisti tarinan sekoituksen tiedettä, viktoriaanista yhteiskuntaa, moraalia ja alkukantaisuutta. Ihailin etenkin valon ja erilaisten lamppujen käyttöä. Kynttilät ja kirkkomaiset muodot korostivat jylhää goottilaista tunnelmaa.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Olin katsomassa ennakkonäytöksen, joten näyttelijät eivät olleet vielä aivan parhaimmillaan, mutta silti saattoi nähdä, että produktiosta on kypsymässä hyvä. Etenkin Esa-Matti Long teki vaikuttavan työn Oliona. Hahmosta voisi helposti tulla tahattoman huvittava, mutta Long selvisi sudenkuopista hyvin. Minka Kuustonen Viktorin morsiamena Elizabethina oli kiehtova ja jäi mieleen etenkin yhteisistä kohtauksista Olion kanssa. Antti Luusuaniemi Viktor Frankensteinina oli hänkin hyvä, etenkin tarinan loppupuolella lähestyessään jo hulluutta. Loput näyttelijät esittivät useita rooleja eikä joukossa ollut pettymyksiä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Shelleyn Frankenstein Project Gutenbergissa englanniksi