26 lokakuuta 2012

Elisabeth – Wien, lokakuu 2012


Elisabeth on yksi suosikkimusikaaleistani. Tätä ennen olin nähnyt siitä vain fennougrilaiset versiot ja Wienin dvd-taltioinnin, joten oli jo aikakin mennä katsomaan se saksankielisenä oikein teatterissa, etenkin koska rakastan sitä paljolti juuri lyriikoiden vuoksi. Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaalien tapaan yksikään produktio ei ole ollut samanlainen, vaan ulkoasu, ohjaus ja jopa laulut eroavat toisistaan. Wienin uusin produktio on sekoitus edellisiä wieniläisiä ja Saksassa viime vuosina kiertänyttä kiertueproduktiota, minkä lisäksi siihen on lisätty yksi Kuoleman ja Elisabethin duetto, jota on aiemmin käytetty vain Unkarissa ja Japanissa Kuoleman soolona.

Elisabeth kertoo Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabethista (1837–1898) ja pyrkii murtamaan sokerista prinsessamyyttiä, jonka 1950-luvun Sissi-elokuvat hänestä loivat. Musikaalissa ei ole hyviä ja pahoja hahmoja, vaan se kertoo erilaisista ihmisistä, jotka pyrkivät osin samoihin päämääriin mutta täysin ristiriitaisin keinoin ja milloinkaan ymmärtämättä toisiaan. Loppujen lopuksi kaikki jäävät yksin ja epäonnistuvat siinä, mitä pitävät kaikkein tärkeimpänä, ja juuri tässä piilee Elisabethin traagisuus. Kaikesta on maksettava hinta, ja Elisabethin tapauksessa täydellisen vapauden hintana on lopulta hänen koko elämänsä.


Esimerkiksi Elisabethin itsensä toimintaa on helppo ymmärtää, mutta samalla katsoja näkee hänen tekemänsä virheet, jotka eivät suinkaan muutu oikeiksi teoksi vain siksi, että ne ovat ymmärrettäviä. Elisabeth vihaa asemaansa keisarinnana ja hovin tiukkaa etikettiä ja keskittyy lopulta täysin itseensä ja vapaudentavoitteluun. Arkkiherttuatar Sophie ajaa pelkästään monarkian etuja, jättää tietoisesti välittämättä monarkian jalkoihinsa jättämistä ihmisistä ja odottaa samaa kaikilta muiltakin. Keisari Franz Josef yrittää tasapainoilla vanhoillisen äitinsä sekä liberaalien vaimonsa ja poikansa välillä, ja samalla absoluuttinen itsevaltias näkee valtakuntansa hiljalleen hajoavan nationalismin, demokratian ja maailmanpolitiikan alle. Elisabeth on tarina kokonaisen monarkian luhistumisesta ja yksittäisestä modernista introvertista, jota yritetään mahduttaa itselleen sopimattomaan rooliin. Elisabeth edustaa kaikkea sitä, mikä Habsburgien vallan lopulta hajotti, ja vaikka hän ei itse välttämättä juurikaan vaikuttanut hajoamiseen, hänen koko olemassaolonsa oli ristiriidassa häntä ympäröivän järjestelmän kanssa.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg
Pidän Harry Kupferin ohjauksesta valtavasti. Se korostaa hahmojen monitasoisuutta ja leikkii ihanasti visuaalisella symboliikalla. Verrattuna edelliseen Wienin produktioon ja siitä tehtyyn dvd-taltiointiin (2005) ohjausta, lavastusta ja puvustusta on hieman päivitetty, sekä hyvässä että pahassa. Yan Taxin uusi puvustus on kaunis ja toimiva – ja ehdottomasti vähemmän ysäri kuin vuoden 1992 kantaesityksestä peräisin ollut edellinen puvustus. Lavastuksessa käytetyt uudet projektiot sen sijaan olivat minusta turhan realistisia ja laimeita. Pidin edellisessä produktiossa nimenomaan sen symboliikasta, leikkisyydestä ja abstraktiudesta, ja nyt tuntui että sitä oli korvattu turhaan hienolla tekniikalla, joka ei tuonut tarinaan mitään uutta. Esimerkiksi wieniläiset kahvila-asiakkaat eivät ajelleet enää tivolin sähköautoilla vaan istuivat liikkuvilla tasoilla olevien pöytien ääressä. Tylsää! Paljon hilpeää Wien-symboliikkaa ja turistikitschillä leikkimistä oli onneksi säilytettykin, ja produktiossa on edelleen rakastamaani viehättävää itseironiaa ja Elisabeth-kultille irvailua myös lavastuksen tasolla.

Annemieke van Dam nimiroolissa on todella hyvä näyttelijä ja pidin hänen tulkinnastaan: nuoresta, elämäniloisesta ja herkästä tytöstä kasvoi ahdistuksen ja valtavan itsetuntoräjähdyksen kautta kyyninen ja luovuttanut keisarinna. Ensimmäisen näytöksen loppu, jossa kirjaimellisesti kuvankaunis keisarinna astuu ulos omaa myyttiään symboloivasta peilistä/taulunkehyksestä, oli lähes henkeäsalpaava.

Van Damin ainoa ongelma on hänen äänensä, joka vaihtaa laulusta huutamiseen heti, jos musiikki vaatii menemään yhtään korkeammalle. Äänessä on lisäksi epämiellyttävän terävä, kova ja vaivalloinen sävy. Äänellisesti (tai laulutekniikaltaan?) van Dam onkin ikävä kyllä huonoimpia kuulemiani keisarinnoja, kun taas hänen näyttelemisestään pidin valtavasti.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Näin Kuolemana sekä Mark Seibertin että walk-in cover Oliver Arnon. Kumpikin oli melko mitäänsanomaton ja karismattoman oloinen ja loisti vain sellaisissa kohdissa, joissa musiikki tai kohtaus itsessään luo Kuoleman ympärille vaikuttavuutta. Arno on lisäksi kovin nuoren ja poikamaisen oloinen, mikä itsessään ei olisi ongelma, mutta harteikkaammalle Seibertille suunnitellut vaatteet vaikuttivat liian isoilta hänen yllään. Lopputuloksena oli Kuolema, joka näytti lainanneen isukin vaatteita. Kemiaa ei kummallakaan ollut oikein kenenkään kanssa, ja minulle he lähinnä toimivatkin roolintäytteinä, joihin en enää sen kummemmin jaksanut kiinnittää huomiota. Kun kyseessä on miespääosa, se ei ehkä ollut toivottu vaikutus. Kuolemansuudelma kruununprinssi Rudolfille (peruskiva Anton Zetterholm) oli myös historian lyhyin.

Alussa mainitsemani uusi duetto Kein Kommen ohne Geh'n ei lopulta häirinnyt minua niin paljon kuin olin ajatellut. Se selittää auki Kuoleman ja Elisabethin motiiveja ehkä turhan paljon eikä olisi varsinaisesti tarpeellinen juonen kehityksen kannalta, muttei se varsinaisesti haitannutkaan. Muuten niin riehakkaat wieniläiset katsojat eivät tosin kummassakaan esityksessä taputtaneet kappaleen jälkeen, mikä ehkä kertoo kaiken olennaisen sen wau-faktorista.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Franziskus Hartenstein keisari Franz Josefina puolestaan onnistui tuomaan jonkinlaista persoonaa, karismaa ja sympaattisuutta rooliin, joka on tarkoituksella kirjoitettu melko mitäänsanomattomaksi. FJ oli siinä mielessä esimerkillinen keisari, että hän eli työlleen, mutta inhimillisestä näkökulmasta hän oli jotakuinkin yhtä persoonallinen kuin aanelosen paperi, ja se näkyy myös musikaalissa. Vaatii näyttelijältä taitoa saada yleisön sympatiaa myös Franzlin puolelle, ja Hartenstein onnistui siinä.

Minulla on lievä fiksaatio kertojahahmoihin, ja Luigi Lucheni on vuosikaudet ollut suosikkini niin musikaalien kertojista kuin Elisabethin hahmoistakin. Kupferin ohjauksessa Lucheni on teräväjärkinen ja yhteiskuntakriittinen pikkupaholainen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän suhaa kehyskertomuksessa paljastamassa yleisölle likaisia totuuksia Elisabethista ja samalla härnää puolinäkymättömänä musikaalin henkilöitä, yllyttää vallankumoukseen ja tarjoilee kahvia. Vasta lopussa, kun hänen oma osuutensa Elisabethin elämässä tulee ajankohtaiseksi, pilkallinen ulkokuori alkaa rakoilla. Etenkin kakkosnäyttelijä Kai Hüsgen teki roolin vaikuttavasti, huumorilla ja herkullisilla yksityiskohdilla. Ykkösmiehityksen Kurosch Abbasissakaan ei ollut silti mitään vikaa.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Olin etukäteen eniten odottanut Carin Filipcicin näkemistä Elisabethin äidin Ludovikan ja ilotalonemäntä Frau Wolfin kaksoisroolissa, enkä pettynyt. Filipcic säteilee lavakarismaa ja hurmaavan kieroa hyväntuulisuutta, ja hänellä on upea ääni. Yhdistelmä Ludovikan äidillisyyttä ja Frau Wolfin kiusoittelevaa ammattiylpeyttä oli mukaansatempaava, ja ensembleosat kuten työläisnainen Milch-kohtauksessa menivät samalla kaikkensa antavalla asenteella. Tällä naisella on hauskaa lavalla, ja se näkyy. Hän otti myös kaiken irti Luchenin härnäämisestä.

Daniela Ziegler arkkiherttuatar Sophiena oli yksi parhaista näkemistäni. Sophie määräilevänä anoppina on Elisabethin vastavoima muttei missään nimessä tarinan pahis, vaan tarinan kuluessa hänenkin näkökulmansa pääsee kuuluviin ja saa oikeutuksensa. Ziegler oli tasapainoinen kokonaisuus kulissientakaista itsevaltiutta ja rakastavaa äitiä ja isoäitiä, joka tukahduttaa pehmeämmän puolensa monarkian parhaaksi. Hänen viimeinen Bellaria-soolonsa oli sydäntäsärkevä.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Produktiossa oli paljon sellaista, joka ei oikein vakuuttanut tai tuntunut miltään, mutta teos itsessään on etenkin Kupferin ohjauksessa niin vahva, että se imi minut maailmaansa kaikesta huolimatta. Uutta produktiota on kritisoitu sosiaalisessa mediassa ja lehtiarvosteluissa aika reippaasti, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa positiiviseen yllättymiseeni. Ensemble veti täysillä ja molemmissa näkemissäni esityksissä oli tunnelmaa, jota tuon kokoisessa teatterissa usein on hankala luoda, joten kokonaisvaikutelmani jäi ehdottomasti positiiviseksi.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Eclipsis.org (suomeksi)

Ei kommentteja: